3.6.2015

Hyppäsit sitte toimivasta lentokoneesta!

Luultavasti ihan riittävästi hehkutusta osaksi saanut laskuvarjohyppyhommeli täytynee käydä hieman tarkemmin läpi. Kurssin kävin siis Alavuden Ilmailukerholla. Jo useamman vuoden olen saattanut vouhottaa että kyllä minä vielä joskus menen hyppäämään, ja niinhän siinä kävi että se uhkaus oli pakko toteuttaa. Myöskin hyppäävien kavereiden hehkutukset ja kuvat motivoivat huomattavasti harrastuksen aloittamisessa. Täytyy tähän väliin tosiaan sanoa, että en omasta mielestäni oli mitenkään hullu tai erityisen rohkea. Eikä tässä harrastuksessa kyllä minusta tarvitse ollakaan. Ajattelin kuitenkin että jo tuon oman työnkin vuoksi pää saattaisi pysyä hyvin kasassa uusissa ja haastavissa tilanteissa. Mutta toisaalta sitäkään ei tosiaan etukäteen voinut arvata. Mikäs siinä kuin vain kokeilemaan. Uutta harrastusta tästä itselleni toivoin, mutta ajattelin myös että jos se nyt oikeasti on ihan kamalan pelottavaa niin yksikin hyppy riittää. No kuinkas sitten kävikään…
Kurssi alkoi infopäivällä, joka jatkui sitten hyppyhommien teorialla. Minulla oli tuolloin jäätävä krapula edellisen päivän Väriestejuoksu-tapahtuman jälkitilana, mutta kyllä se vaan kummasti herätteli kuuntelemaan kun alettiin puhua siitä koneeseen kiipeämisestä. Meitä ei ollut kurssilla kuin kaksi, mutta se oli oikeastaan ihan mukava kun käytännön harjoitteluun ei mennyt kauaa aikaa. Infopäivän jälkeen vietin sitten unettoman yön haluten taivaalle. Kurssikin jatkui vasta seuraavana perjantaina lisäteorialla, jossa käytiin sitten kaikki tilanteet jotka voi mennä pieleen. Tehtiin myös käytännön harjoituksia koneesta poistumiseen, varavarjotoimenpiteisiin ja oikeaan lentoasentoon. Soviteltiin seuraavan päivän hyppyvarusteet päälle, ja kas kummaan jännitys nousi ihan uusiin sfääreihin. Eikai siinä muuta, kuin kotiin ”nukkumaan”, ja seuraavana aamuna kerholle päivystämään hyppykeliä. Lauantaiaamusta tehtiin teoriakoe ja varavarjotoimenpidenäytöt, jonka jälkeen kouluttajan nimi oli papereissa, ja olimme virallisesti tippumiskelpoisia oppilaita. Kaikeksi harmiksi lauantaina keli ei vaan seljennyt, eikä hyppäämään päästy. Heti alkuun sai harjoittaa hyppääjän tärkeintä ominaisuutta, eli kärsivällisyyttä. Kotiin mentiin tyhjin käsin, jälleen kerran muka nukkumaan. Sunnuntaille sitten riittikin keliä, ja aamusta sitä saatiinkin kuulla että tänään se tippuminen tapahtuu…

hyppykone
Kamat päälle, niiden tarkastus, muutaman helvetin huono vitsi odotellessa. Päässä pyöri vaikka mitä. Ihanko oikeasti olen tämän tekemässä, ja minkä ihmeen takia? Käsky tuli siirtyä koneen luo. Siinä vieressä seistessä pilotti pisti moottorin käyntiin, ja ei paljosta ollut kiinni etten lähtenyt juoksemaan karkuun. Olin ensimmäisenä hyppyvuorossa, eli viimeinen joka lastataan koneeseen. Tosin näin sen toivoinkin, koska muiden tippumisen katsominen olisi saanut pään sekoamaan. Hyppymestari kiinnitti pakkolaukaisunarun koneen lattiaan, varmistin se kiinnityksen, ja kiipesin koneeseen. Kone rullaili kiitotien päähän testailemaan toimintakuntoaan ja lämmittämään moottoria. Aivoissani liikkui hyvin kummallisia asioita, mutta jotenkin vain muistan sellaisen kummallisen selkeyden ja sen miten tuli tarkasti seurattua mitä pilotti hommaa. Jännittikö vielä? Sitä en kyllä yhtään osaa sanoa. Tällaista tunnetta ei vielä missään ole aikaisemmin tullut. Kone lähti rullaamaan kiitotietä, nousi ilmaan. Kun suurin kiihdytys oli tehty aloin katselemaan alas. Muista miten ajattelin miten korkealla 100 metriä, 200 metriä ja 300 metriä loppujen lopuksi olivat. Nämä korkeudet ovat siis oleellisia 
ekan hypyn lentelyä
laskeutumiskuvioissa. Kone kiipesi piinallisen hitaasti 1000 metriin jolla meidän oppilaiden hypyn oli tarkoitus tapahtua. Seurasin menoa kokoajan korkeusmittarista, ja vilkuilin samalla alas. Ei mitenkään paha tilanne, kone hieman keikutti, mutta ei se siinä tilanteessa paljon häirinnyt. Mutta voi kissanviikset mitä tapahtui kuin hyppymestari avasi koneen oven ensimmäisen kerran! Preppasin siinä pääni sisällä itseäni jo siihen, että kun ovi avataan niin, siellä tuulee ihan helvetisti ja tulee kova meteli, ettei sen pitäisi tulla niin suurena yllätyksenä. No tämä preppaus ei auttanut sitten minkään vertaa, koska kun ovi avattiin raolleen, olin jo suurin piirtein valmis heittämään hanskat tiskiin. Sitten ovi avattiin kokonaan, katsoin alaviistoon, maata, järviä, taivasta, jossain kaukana pilviä. Haluan tuonne sekaan! Mutta se on pelottavin asia mitä ikinä olen tehnyt! Aivosolut törmäilevät yhteen. Sitten kuuluu hyppymestarin kehotus: ”OVELLE!” Noniin, kroppani meni ovelle ja aivot seurasi perässä. Istuin koneen ovella käsi streevalla(=lentokoneen siiven tanko) ja toinen oviaukolla, jalat astinlaudalla. Totesin siinä mielessäni että: ”jahas, näin sitä vissiin mennään”. Hetken siinä istuskelin odottaen seuraava käskyä, ”MENE!”, ja siitä ei paluuta sitten ollut. Toinenkin käsi streevalla, seisomaan ja pikkuhiljaa hiippailemaan astinlaudan päähän. Kädet streevalla mahdollisimman kauas, siihen olisi tarkoitus jäädä roikkumaan hetkeksi.  No minulla ei paljon aikaa ollut jäädä roikkumaan, koska päästin toisen käden liian aikaisin irti. Hups. Varjo aukesi. Ei kierteitä, ja muutenkin tuntuu lentävän hyvin. Kenttä on alapuolella. Noniin, tipuin juuri sitten lentokoneesta, mitäs sitten. Radiosta kuuluu komento heiluttaa jalkoja, kaikki ok. Venäläiset pulisevat radiossa ihme asioita ja joku vetää kissaa kokoajan hännästä toisessa päässä lälläriä. Laskeutumiskuviot vaan muisteluun, no ne taisi vähän mennä väärin, koska otin laskupaikakseni eri pellon mitä oli suunniteltu, mutta eipä siinä mitään kun tulin kuitenkin sille pellolle minkä itse ajattelin. Muutamia ohjauskomentoja radioista, ohjasin itse eri suuntaan kuin käskettiin kun olin tosiaan menossa eri pellolle kun piti. Maa alkoi lähestyä uhkaavasti, jalat yhteen ja odottelemaan loppuveto-komentoa radiosta. Se kun kuului, niin veto ja pehmoinen laskeutuminen juuri kynnetylle mutapellolle. Varjo pakettiin ja kantoon. Katselin taivaalle kun toinen oppilas lenteli alaspäin. Tipuin juuri lentokoneesta. Selvempi homma. Koska uudestaan! Taisi sitä olla melko lailla adrenaliinia veressä kun olin niin tyynen rauhallinen. Oikeastaan sellainen hössötys ja pössötys tuli vasta kotona nukkumaan mennessä, kun viimeisetkin adrenaliinihuurut olivat haihtuneet.

Eka hyppy nyt ei mennyt ihan kovin hyvin, kun en tosiaan havainnut roikkua siinä streevassa ja päästää käsiä yhtä aikaa irti. Mutta tulipahan tehtyä! Samana päivänä tein kaksi muuta hyppyä joissa kummassakin sama ongelma. Edelleen olin vain tippunut lentokoneesta, en hypännyt. Niiden laskeutuminen meni jo sinne minne olimme sopinetkin. Päivän päätteeksi olin ihan megauupunut, rattiinkin meinasin nukahtaa kotimatkalla useaan otteeseen. Piti välillä pysähtyä läpsimään itseäni naamaan. Mutta voi jeeviä kun olin onnellinen! Kestohymy oli päällä varmaan viikon sen jälkeen. Tässä vaiheessa selkiytyi se että kyllä tämä on sellainen homma jota täytyy alkaa harrastamaan.
Tämän jälkeen olen hypännyt nyt yhteensä 11 kertaa. 11 kerta oli ensimmäinen itseaukaisu, jossa tuo pakkolaukaisunaru siis poistui. Tieni hyppääjäksi on kuitenkin ilmeisen kivinen, sillä suorituksen eivät ole menneet läpi ihan kerrasta. Suurin ongelma tuntuu olevan se että en malta roikkua siinä saakelin streevassa. Vapaapudotusta on siis kertynyt nyt järisyttävät 3 sekuntia! :D Mutta eipä minulla oikeastaan ole mikään kiire valmistua kelpparihyppääjäksi(eli sellaiseksi joka saa itsenäisesti tulla alas taivaalta), vaikka alun perin haaveena oli se kesän loppuun mennessä suorittaa. Hauskaa oli jo pakkonarussakin, ja hauskuuden määrä kaikkien kertoman mukaan vain lisääntyy.
Spontaanina mainoksena Alavuden laskuvarjokerholle sanottakoon, että minut on otettu tosi mahtavasti vastaan, ja oppilaana on tosi kiva olla! Kaikki ovat olleet valmiita neuvomaan ja ovat olleet tosi kiinnostuneita siitä miten hypyt on menneet. Oheistoimintaakin on jo tässä muutaman viikon aikana ollut jos jonkin laista. Tässä vaiheessa olen jo onnistuneesti naittanut kaksi harrastusta yhteen, sillä hyppääjät ovat käyneet tallilla kokeilemassa ratsastusta. :D Ja hervottominta oli se että niitä jännitti se homma.


Tällaista ajatuksenvirtaa tällä kertaa. Menkää ja kokeilkaa, hyppäämisen tunnetta ei voi selittää mitenkään, se on pakko kokea. Kyllä sinä uskallat, kun minäkin uskalsin!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti