3.6.2015

Hyppäsit sitte toimivasta lentokoneesta!

Luultavasti ihan riittävästi hehkutusta osaksi saanut laskuvarjohyppyhommeli täytynee käydä hieman tarkemmin läpi. Kurssin kävin siis Alavuden Ilmailukerholla. Jo useamman vuoden olen saattanut vouhottaa että kyllä minä vielä joskus menen hyppäämään, ja niinhän siinä kävi että se uhkaus oli pakko toteuttaa. Myöskin hyppäävien kavereiden hehkutukset ja kuvat motivoivat huomattavasti harrastuksen aloittamisessa. Täytyy tähän väliin tosiaan sanoa, että en omasta mielestäni oli mitenkään hullu tai erityisen rohkea. Eikä tässä harrastuksessa kyllä minusta tarvitse ollakaan. Ajattelin kuitenkin että jo tuon oman työnkin vuoksi pää saattaisi pysyä hyvin kasassa uusissa ja haastavissa tilanteissa. Mutta toisaalta sitäkään ei tosiaan etukäteen voinut arvata. Mikäs siinä kuin vain kokeilemaan. Uutta harrastusta tästä itselleni toivoin, mutta ajattelin myös että jos se nyt oikeasti on ihan kamalan pelottavaa niin yksikin hyppy riittää. No kuinkas sitten kävikään…
Kurssi alkoi infopäivällä, joka jatkui sitten hyppyhommien teorialla. Minulla oli tuolloin jäätävä krapula edellisen päivän Väriestejuoksu-tapahtuman jälkitilana, mutta kyllä se vaan kummasti herätteli kuuntelemaan kun alettiin puhua siitä koneeseen kiipeämisestä. Meitä ei ollut kurssilla kuin kaksi, mutta se oli oikeastaan ihan mukava kun käytännön harjoitteluun ei mennyt kauaa aikaa. Infopäivän jälkeen vietin sitten unettoman yön haluten taivaalle. Kurssikin jatkui vasta seuraavana perjantaina lisäteorialla, jossa käytiin sitten kaikki tilanteet jotka voi mennä pieleen. Tehtiin myös käytännön harjoituksia koneesta poistumiseen, varavarjotoimenpiteisiin ja oikeaan lentoasentoon. Soviteltiin seuraavan päivän hyppyvarusteet päälle, ja kas kummaan jännitys nousi ihan uusiin sfääreihin. Eikai siinä muuta, kuin kotiin ”nukkumaan”, ja seuraavana aamuna kerholle päivystämään hyppykeliä. Lauantaiaamusta tehtiin teoriakoe ja varavarjotoimenpidenäytöt, jonka jälkeen kouluttajan nimi oli papereissa, ja olimme virallisesti tippumiskelpoisia oppilaita. Kaikeksi harmiksi lauantaina keli ei vaan seljennyt, eikä hyppäämään päästy. Heti alkuun sai harjoittaa hyppääjän tärkeintä ominaisuutta, eli kärsivällisyyttä. Kotiin mentiin tyhjin käsin, jälleen kerran muka nukkumaan. Sunnuntaille sitten riittikin keliä, ja aamusta sitä saatiinkin kuulla että tänään se tippuminen tapahtuu…

hyppykone
Kamat päälle, niiden tarkastus, muutaman helvetin huono vitsi odotellessa. Päässä pyöri vaikka mitä. Ihanko oikeasti olen tämän tekemässä, ja minkä ihmeen takia? Käsky tuli siirtyä koneen luo. Siinä vieressä seistessä pilotti pisti moottorin käyntiin, ja ei paljosta ollut kiinni etten lähtenyt juoksemaan karkuun. Olin ensimmäisenä hyppyvuorossa, eli viimeinen joka lastataan koneeseen. Tosin näin sen toivoinkin, koska muiden tippumisen katsominen olisi saanut pään sekoamaan. Hyppymestari kiinnitti pakkolaukaisunarun koneen lattiaan, varmistin se kiinnityksen, ja kiipesin koneeseen. Kone rullaili kiitotien päähän testailemaan toimintakuntoaan ja lämmittämään moottoria. Aivoissani liikkui hyvin kummallisia asioita, mutta jotenkin vain muistan sellaisen kummallisen selkeyden ja sen miten tuli tarkasti seurattua mitä pilotti hommaa. Jännittikö vielä? Sitä en kyllä yhtään osaa sanoa. Tällaista tunnetta ei vielä missään ole aikaisemmin tullut. Kone lähti rullaamaan kiitotietä, nousi ilmaan. Kun suurin kiihdytys oli tehty aloin katselemaan alas. Muista miten ajattelin miten korkealla 100 metriä, 200 metriä ja 300 metriä loppujen lopuksi olivat. Nämä korkeudet ovat siis oleellisia 
ekan hypyn lentelyä
laskeutumiskuvioissa. Kone kiipesi piinallisen hitaasti 1000 metriin jolla meidän oppilaiden hypyn oli tarkoitus tapahtua. Seurasin menoa kokoajan korkeusmittarista, ja vilkuilin samalla alas. Ei mitenkään paha tilanne, kone hieman keikutti, mutta ei se siinä tilanteessa paljon häirinnyt. Mutta voi kissanviikset mitä tapahtui kuin hyppymestari avasi koneen oven ensimmäisen kerran! Preppasin siinä pääni sisällä itseäni jo siihen, että kun ovi avataan niin, siellä tuulee ihan helvetisti ja tulee kova meteli, ettei sen pitäisi tulla niin suurena yllätyksenä. No tämä preppaus ei auttanut sitten minkään vertaa, koska kun ovi avattiin raolleen, olin jo suurin piirtein valmis heittämään hanskat tiskiin. Sitten ovi avattiin kokonaan, katsoin alaviistoon, maata, järviä, taivasta, jossain kaukana pilviä. Haluan tuonne sekaan! Mutta se on pelottavin asia mitä ikinä olen tehnyt! Aivosolut törmäilevät yhteen. Sitten kuuluu hyppymestarin kehotus: ”OVELLE!” Noniin, kroppani meni ovelle ja aivot seurasi perässä. Istuin koneen ovella käsi streevalla(=lentokoneen siiven tanko) ja toinen oviaukolla, jalat astinlaudalla. Totesin siinä mielessäni että: ”jahas, näin sitä vissiin mennään”. Hetken siinä istuskelin odottaen seuraava käskyä, ”MENE!”, ja siitä ei paluuta sitten ollut. Toinenkin käsi streevalla, seisomaan ja pikkuhiljaa hiippailemaan astinlaudan päähän. Kädet streevalla mahdollisimman kauas, siihen olisi tarkoitus jäädä roikkumaan hetkeksi.  No minulla ei paljon aikaa ollut jäädä roikkumaan, koska päästin toisen käden liian aikaisin irti. Hups. Varjo aukesi. Ei kierteitä, ja muutenkin tuntuu lentävän hyvin. Kenttä on alapuolella. Noniin, tipuin juuri sitten lentokoneesta, mitäs sitten. Radiosta kuuluu komento heiluttaa jalkoja, kaikki ok. Venäläiset pulisevat radiossa ihme asioita ja joku vetää kissaa kokoajan hännästä toisessa päässä lälläriä. Laskeutumiskuviot vaan muisteluun, no ne taisi vähän mennä väärin, koska otin laskupaikakseni eri pellon mitä oli suunniteltu, mutta eipä siinä mitään kun tulin kuitenkin sille pellolle minkä itse ajattelin. Muutamia ohjauskomentoja radioista, ohjasin itse eri suuntaan kuin käskettiin kun olin tosiaan menossa eri pellolle kun piti. Maa alkoi lähestyä uhkaavasti, jalat yhteen ja odottelemaan loppuveto-komentoa radiosta. Se kun kuului, niin veto ja pehmoinen laskeutuminen juuri kynnetylle mutapellolle. Varjo pakettiin ja kantoon. Katselin taivaalle kun toinen oppilas lenteli alaspäin. Tipuin juuri lentokoneesta. Selvempi homma. Koska uudestaan! Taisi sitä olla melko lailla adrenaliinia veressä kun olin niin tyynen rauhallinen. Oikeastaan sellainen hössötys ja pössötys tuli vasta kotona nukkumaan mennessä, kun viimeisetkin adrenaliinihuurut olivat haihtuneet.

Eka hyppy nyt ei mennyt ihan kovin hyvin, kun en tosiaan havainnut roikkua siinä streevassa ja päästää käsiä yhtä aikaa irti. Mutta tulipahan tehtyä! Samana päivänä tein kaksi muuta hyppyä joissa kummassakin sama ongelma. Edelleen olin vain tippunut lentokoneesta, en hypännyt. Niiden laskeutuminen meni jo sinne minne olimme sopinetkin. Päivän päätteeksi olin ihan megauupunut, rattiinkin meinasin nukahtaa kotimatkalla useaan otteeseen. Piti välillä pysähtyä läpsimään itseäni naamaan. Mutta voi jeeviä kun olin onnellinen! Kestohymy oli päällä varmaan viikon sen jälkeen. Tässä vaiheessa selkiytyi se että kyllä tämä on sellainen homma jota täytyy alkaa harrastamaan.
Tämän jälkeen olen hypännyt nyt yhteensä 11 kertaa. 11 kerta oli ensimmäinen itseaukaisu, jossa tuo pakkolaukaisunaru siis poistui. Tieni hyppääjäksi on kuitenkin ilmeisen kivinen, sillä suorituksen eivät ole menneet läpi ihan kerrasta. Suurin ongelma tuntuu olevan se että en malta roikkua siinä saakelin streevassa. Vapaapudotusta on siis kertynyt nyt järisyttävät 3 sekuntia! :D Mutta eipä minulla oikeastaan ole mikään kiire valmistua kelpparihyppääjäksi(eli sellaiseksi joka saa itsenäisesti tulla alas taivaalta), vaikka alun perin haaveena oli se kesän loppuun mennessä suorittaa. Hauskaa oli jo pakkonarussakin, ja hauskuuden määrä kaikkien kertoman mukaan vain lisääntyy.
Spontaanina mainoksena Alavuden laskuvarjokerholle sanottakoon, että minut on otettu tosi mahtavasti vastaan, ja oppilaana on tosi kiva olla! Kaikki ovat olleet valmiita neuvomaan ja ovat olleet tosi kiinnostuneita siitä miten hypyt on menneet. Oheistoimintaakin on jo tässä muutaman viikon aikana ollut jos jonkin laista. Tässä vaiheessa olen jo onnistuneesti naittanut kaksi harrastusta yhteen, sillä hyppääjät ovat käyneet tallilla kokeilemassa ratsastusta. :D Ja hervottominta oli se että niitä jännitti se homma.


Tällaista ajatuksenvirtaa tällä kertaa. Menkää ja kokeilkaa, hyppäämisen tunnetta ei voi selittää mitenkään, se on pakko kokea. Kyllä sinä uskallat, kun minäkin uskalsin!


2.6.2015

Lastenharjoittelu, Tehoharjoittelu ja elämää vähän liikaakin

Nyt on tapahtunut niin paljon kaikkea, että oikein on harmittanut kun ei ole ollut aikaa siitä tulla tänne kirjoittamaan. No jälleen kerran tiivistetysti kaikkea mitä tässä viime viikkoina on tapahtunut.

Lapset

Aloitetaan vaikka siitä Lasten hoitotyön harjoittelusta, jonka suoritin kolmessa viikossa Seinäjoen keskussairaalaan Lastenosastolla B21. Osastolla hoidettiin ihan kaikki lasten sairaudet maakunnasta, ja tämä oli kyllä oikeasti haastavimpia harjoitteluita tämän koulutuksen aikana. Osasto oli kuin minisairaala, jossa jokainen hoitaja oli kaikkien alojen erikoisasiantuntija. Välillä ihan tosissaan sai olla haavi auki miten paljon täällä sairaanhoitajan on osattava.  Pääsin hoitamaan ihan kaikenikäisiä lapsia, ja sairauksiakin oli niin monenlaisia, ettei sitä voi edes käsittää. Hoidin mm. tuoreita diabeetikkoja, unikoululaisia, kirurgisia potilaita, korvapotilaita, reuma- ja syöpälapsia, ja kaiken maailman infektioita sairastavia lapsia. Vastaan on tullut sairauksia josta en ole koskaan kuullutkaan, kuten limbinen enkefaliitti, kawasakin tauti tai infantiilispasmi, ja paljon opin myös ”tavallisista” lasten sairauksista ja sitä miten niiden hoito eroaa aikuisten hoidosta. Erityisesti vauvojen hoidosta voi nyt sanoa olevan jo huimasti enemmän kokemusta. Sitä kun ei minulla alun perin ollut juuri yhtään. Taisinpa vaihtaa elämäni toisen vaipan vauvalle tässä harjoittelussa. :D  Ja muutenkin keskellä yötä vauvan itkuun havahtuminen oli kummallinen tunne. Lääkehoitoon tässä harjoittelussa pääsi hyvin käsiksi, ja joka vuorossa joutui laskemaan lääkelaskuja. Lapsien annoksien laskeminen oli todella tarkkaa puuhaa.
Harjoittelun jälkeen varmuutta lasten käsittelyyn on tullut jo enemmän, ja se varmasti vaikuttaa ambulanssityöhön. Huomasin myös että ihan siviilielämässäkin tulee jotenkin helpommin otettua kontaktia vieraisiinkin lapsiin. Tämäkin kertoo ehkä siitä, etten hyvin paljon ole lasten kanssa ollut tekemisissä aikaisemmin. Hauskaa osastolla oli myös, lasten kanssa työskentely luo ihan erilaisen ilmapiirin kuin aikuisten osastolla. Ja vaikka osa lapsista oli todella sairaita, niin positiivisuutta ei puuttunut. Oikeastaan tämä oli ensimmäinen sairaalan sisäinen osasto jolla pystyisin ajattelevani tulevaisuudessa työskentelemään. Toki taidot on vielä hyvin paljon vaadittua pienemmät, mutta lastenosastolla ei jotenkin huomannut sitä rutiinia mikä joka osastolla kuitenkin aina pyörii. Kaiken kaikkiaan tämä oli yksi mukavimmista harjoitteluista. Sääli että seuraava ensihoitajaluokka ei enää käy erikseen lasten harjoittelua, vaan he vain keräävät lanssiharjoissa lapsikeikkoja.

Teho

Lastenharkan jälkeen oli aika siirtyä samassa sairaalassa pari kerrosta alaspäin ja aloittaa 5 viikon tehoharjoittelu SEKSin tehostetun valvonnan yksikössä. Olen varmaan jo aikaisemminkin maininnut että en odottanut tehoharkkaa hirveän innokkaasti. Mielikuvani tehohoitotyöstä oli melko puuduttavaa potilaan tilan kyttäämistä ja pientä näpertämistä. No onneksi mielikuva oli väärä, ja harjoittelussa oli välillä hyvinkin hektistä. Toki välillä oli hiljaisempiakin päiviä, mutta kokonaisuutena harjoittelusta jäi positiivinen kuva tehohoitajan työstä. Potilaana oli paljon intoksikaatiopotilaita, sekä hengitysvaikeuspotilaita. Näiden lisäksi minun kohdalleni sattui sydänongelmaisia, traumapotilaita sekä kouristelevia. Teho Seinäjoella jakaantuu 9 paikkaiseen tehoon, sekä 4 paikkaiseen neurotehoon. Neurotehollakin kerkesin kaksi vuoro tehdä. Sillä puolen hoidettiin kaikki aivoperäiset vuodot, infarktit, liuotukset yms. Seinäjoen teho on tosiaan keskussairaalatasoinen, eli vakavimmat potilaan tältä alueelta kuljetetaan Tampereelle hoitoon.
Teholla pääsi todella hyvin mukaan potilaan hoitoon, ja ohjausta sai jokaiselta hoitajalta. Opiskelijana oli tosi mukava olla tällä osastolla! Perushoitoa tuli suoritettua päivittäin, ja sen tärkeys tajuttoman potilaan hoidossa kirkastui todella mielessä. Toimenpiteitä ja niissä avustamisia tuli myös jos jonkin laista. Sain mm. koota pöytiä arteria ja cvp:n laittoon sekä avustaa niiden laitossa, laittaa tippoja, avustaa kardioversiossa ja pleurapunktiossa. Astrup-näytteitä tuli otettua ja tulkittua todella paljon, ja ymmärrys niistä on lisääntynyt huomattavasti. Opin käyttämään arteriamittaussettiä, sekä CVP-settiä. Hengityskoneen säädöt kirkastuivat hieman päässä, eikä sen käyttäminen tunnu enää niin pohjattoman vaikealta. Dialyysikone kävin teoriassa läpi, mutta dialyysia ei sattunut kohdalle. Monitorit, ruiskupumput ja tipanlaskijat myös tutuksi, sekä erilaiset piippaukset ja tuuttaukset mitä mistäkin koneesta lähtee. Myös osaston deffan käyttöä tuli harjoiteltu, mutta se sattumoisin on samanlainen kuin koulussa, joten käyttö oli melko tuttua. Osastolla pyörii myös ELVI-toiminta, mutta oman opiskelijantuurini saattelemana en tietenkään päässyt yhdellekään ELVI-hälytykselle mukaan. Yhden hälytyksen missasin kokonaan kun olimme ohjaajan kanssa niin keskittyneet toiseen hommaan. :D
Lääkehoito on tässä harjoittelussa avautunut paljon verrattuina kaikkiin muihin harjoitteluihin. Peruslääkkeet verenkierron ja sydämen toiminnan tukemiseksi tuli kerrattua muutamaan otteeseen harjoittelun aikana. Käytin myös paljon sellaisia lääkkeitä joita hoitotason ensihoidossa on käytössä, ja sain paljon enemmän varmuutta lääkkeen antoon. Ravitsemus ja potilaan nestetasapainon seuranta tuli myös tutuksi. Teholla tuli myös opeteltua uuden ohjelman, Piciksen, käyttö. Effikaa ei käytetty kuin potilaan lääkelistan tekemiseen. Picis oli kuitenkin tosi selkeä, ja helppo oppia.
Suurin anti tässä harjoittelussa oli potilaan tilan seuraaminen ja muutosten huomaaminen. Perushoidon yhteydessä tuli opittua paljon potilaan seuraamisesta, ja siitä miten eri asiat siihen vaikuttavat. Nyt tämän harjoittelun myötä ehkä alkaa se oma ”kliininen silmä” olla sen verran kehittynyt, ettei aina tarvitse tuijottaa sitä monitoria että tietää koska potilaalla on jotain vikaa. Ja ihan oikeasti on kiva huomata jälleen miten paljon sitä jo osaa, mutta kokoajan tulee myös huomattua se miten paljon enemmän on vielä oppimatta. Jotenkin tuntuu että mitä enemmän sitä osaa, niin sitä enemmän sitä opittavaakin tulee vielä lisää. Viime sunnuntaina oli viimeinen tehovuoro, ja koulu loppui siihen tältä vuodelta. Miten nopeasti kolme vuotta onkin mennyt! Enää vuosi jäljellä…tuleekohan minusta koskaan valmista sairaanhoitajaa?

Onhan mulla elämäkin!

Harjoittelujen aikana olen kokoajan tehnyt töitä ambulanssissa, joten yhtään vapaapäivää ei ole ollut useaan viikkoon. Olen kyllä todellisuudessa ollut ihan superväsynyt, ja nyt onnellinen että harjoittelu on tehty. Toki elämässäkin on tässä samassa rytäkässä tapahtunut vaikka mitä. Muutin Oulusta Nurmoon nyt ainakin kesäksi, mutta vielä on mietinnässä minne sitä elämänsä siirtäisi syksyllä. Nyt kuitenkin olen ihan hetken vain miettimättä sitä. Kävin sen aikaisemmin mainitsemani laskuvarjokurssin, ja taisi sydän jäädä taivaalle, koska nyt olen hypännyt 11 kertaa, ja loppua ei näy. Löysin kerhotalolta sellaisen porukan jossa tuntui heti että olisin kotona. Jonkun kanssa juttelin ennen kurssia, että korjaisiko se taivaalta tippuminen kaikki mielen kiemurat. Ei se nyt ihan sitä tehnyt, mutta jonkinlainen ihmeellinen rauha siitä sisälle tuli. Kerron kurssista ja ensimmäisistä hypyistä joskus myöhemmin. Nyt olen nimittäin junassa matkalla Helsinkiin, ja illalla katsomaan Blind Guardiania! Ja samalla vanhaa rakasta ystävää katsomaan.
Mitäs unohdin sanoa…hmmmm….Kärpät voitti mestaruuden jälleen! Ja seuraavan päivänä päätin että se oli viimeinen vuoroni ravintola-alalla. Parasta on lopettaa siihen kun on ihan mahtavaa, ja kivaa! 10 vuotta ravintola-alalla vetää todella mielen haikeaksi. Tätäkin kautta haluan kiittää kaikki ihania ihmisiä jotka samalle tielle ovat eksyneet. Jotain taisin oppia juhlimisesta, pettymyksistä ja elämästäkin. ;)