3.6.2015

Hyppäsit sitte toimivasta lentokoneesta!

Luultavasti ihan riittävästi hehkutusta osaksi saanut laskuvarjohyppyhommeli täytynee käydä hieman tarkemmin läpi. Kurssin kävin siis Alavuden Ilmailukerholla. Jo useamman vuoden olen saattanut vouhottaa että kyllä minä vielä joskus menen hyppäämään, ja niinhän siinä kävi että se uhkaus oli pakko toteuttaa. Myöskin hyppäävien kavereiden hehkutukset ja kuvat motivoivat huomattavasti harrastuksen aloittamisessa. Täytyy tähän väliin tosiaan sanoa, että en omasta mielestäni oli mitenkään hullu tai erityisen rohkea. Eikä tässä harrastuksessa kyllä minusta tarvitse ollakaan. Ajattelin kuitenkin että jo tuon oman työnkin vuoksi pää saattaisi pysyä hyvin kasassa uusissa ja haastavissa tilanteissa. Mutta toisaalta sitäkään ei tosiaan etukäteen voinut arvata. Mikäs siinä kuin vain kokeilemaan. Uutta harrastusta tästä itselleni toivoin, mutta ajattelin myös että jos se nyt oikeasti on ihan kamalan pelottavaa niin yksikin hyppy riittää. No kuinkas sitten kävikään…
Kurssi alkoi infopäivällä, joka jatkui sitten hyppyhommien teorialla. Minulla oli tuolloin jäätävä krapula edellisen päivän Väriestejuoksu-tapahtuman jälkitilana, mutta kyllä se vaan kummasti herätteli kuuntelemaan kun alettiin puhua siitä koneeseen kiipeämisestä. Meitä ei ollut kurssilla kuin kaksi, mutta se oli oikeastaan ihan mukava kun käytännön harjoitteluun ei mennyt kauaa aikaa. Infopäivän jälkeen vietin sitten unettoman yön haluten taivaalle. Kurssikin jatkui vasta seuraavana perjantaina lisäteorialla, jossa käytiin sitten kaikki tilanteet jotka voi mennä pieleen. Tehtiin myös käytännön harjoituksia koneesta poistumiseen, varavarjotoimenpiteisiin ja oikeaan lentoasentoon. Soviteltiin seuraavan päivän hyppyvarusteet päälle, ja kas kummaan jännitys nousi ihan uusiin sfääreihin. Eikai siinä muuta, kuin kotiin ”nukkumaan”, ja seuraavana aamuna kerholle päivystämään hyppykeliä. Lauantaiaamusta tehtiin teoriakoe ja varavarjotoimenpidenäytöt, jonka jälkeen kouluttajan nimi oli papereissa, ja olimme virallisesti tippumiskelpoisia oppilaita. Kaikeksi harmiksi lauantaina keli ei vaan seljennyt, eikä hyppäämään päästy. Heti alkuun sai harjoittaa hyppääjän tärkeintä ominaisuutta, eli kärsivällisyyttä. Kotiin mentiin tyhjin käsin, jälleen kerran muka nukkumaan. Sunnuntaille sitten riittikin keliä, ja aamusta sitä saatiinkin kuulla että tänään se tippuminen tapahtuu…

hyppykone
Kamat päälle, niiden tarkastus, muutaman helvetin huono vitsi odotellessa. Päässä pyöri vaikka mitä. Ihanko oikeasti olen tämän tekemässä, ja minkä ihmeen takia? Käsky tuli siirtyä koneen luo. Siinä vieressä seistessä pilotti pisti moottorin käyntiin, ja ei paljosta ollut kiinni etten lähtenyt juoksemaan karkuun. Olin ensimmäisenä hyppyvuorossa, eli viimeinen joka lastataan koneeseen. Tosin näin sen toivoinkin, koska muiden tippumisen katsominen olisi saanut pään sekoamaan. Hyppymestari kiinnitti pakkolaukaisunarun koneen lattiaan, varmistin se kiinnityksen, ja kiipesin koneeseen. Kone rullaili kiitotien päähän testailemaan toimintakuntoaan ja lämmittämään moottoria. Aivoissani liikkui hyvin kummallisia asioita, mutta jotenkin vain muistan sellaisen kummallisen selkeyden ja sen miten tuli tarkasti seurattua mitä pilotti hommaa. Jännittikö vielä? Sitä en kyllä yhtään osaa sanoa. Tällaista tunnetta ei vielä missään ole aikaisemmin tullut. Kone lähti rullaamaan kiitotietä, nousi ilmaan. Kun suurin kiihdytys oli tehty aloin katselemaan alas. Muista miten ajattelin miten korkealla 100 metriä, 200 metriä ja 300 metriä loppujen lopuksi olivat. Nämä korkeudet ovat siis oleellisia 
ekan hypyn lentelyä
laskeutumiskuvioissa. Kone kiipesi piinallisen hitaasti 1000 metriin jolla meidän oppilaiden hypyn oli tarkoitus tapahtua. Seurasin menoa kokoajan korkeusmittarista, ja vilkuilin samalla alas. Ei mitenkään paha tilanne, kone hieman keikutti, mutta ei se siinä tilanteessa paljon häirinnyt. Mutta voi kissanviikset mitä tapahtui kuin hyppymestari avasi koneen oven ensimmäisen kerran! Preppasin siinä pääni sisällä itseäni jo siihen, että kun ovi avataan niin, siellä tuulee ihan helvetisti ja tulee kova meteli, ettei sen pitäisi tulla niin suurena yllätyksenä. No tämä preppaus ei auttanut sitten minkään vertaa, koska kun ovi avattiin raolleen, olin jo suurin piirtein valmis heittämään hanskat tiskiin. Sitten ovi avattiin kokonaan, katsoin alaviistoon, maata, järviä, taivasta, jossain kaukana pilviä. Haluan tuonne sekaan! Mutta se on pelottavin asia mitä ikinä olen tehnyt! Aivosolut törmäilevät yhteen. Sitten kuuluu hyppymestarin kehotus: ”OVELLE!” Noniin, kroppani meni ovelle ja aivot seurasi perässä. Istuin koneen ovella käsi streevalla(=lentokoneen siiven tanko) ja toinen oviaukolla, jalat astinlaudalla. Totesin siinä mielessäni että: ”jahas, näin sitä vissiin mennään”. Hetken siinä istuskelin odottaen seuraava käskyä, ”MENE!”, ja siitä ei paluuta sitten ollut. Toinenkin käsi streevalla, seisomaan ja pikkuhiljaa hiippailemaan astinlaudan päähän. Kädet streevalla mahdollisimman kauas, siihen olisi tarkoitus jäädä roikkumaan hetkeksi.  No minulla ei paljon aikaa ollut jäädä roikkumaan, koska päästin toisen käden liian aikaisin irti. Hups. Varjo aukesi. Ei kierteitä, ja muutenkin tuntuu lentävän hyvin. Kenttä on alapuolella. Noniin, tipuin juuri sitten lentokoneesta, mitäs sitten. Radiosta kuuluu komento heiluttaa jalkoja, kaikki ok. Venäläiset pulisevat radiossa ihme asioita ja joku vetää kissaa kokoajan hännästä toisessa päässä lälläriä. Laskeutumiskuviot vaan muisteluun, no ne taisi vähän mennä väärin, koska otin laskupaikakseni eri pellon mitä oli suunniteltu, mutta eipä siinä mitään kun tulin kuitenkin sille pellolle minkä itse ajattelin. Muutamia ohjauskomentoja radioista, ohjasin itse eri suuntaan kuin käskettiin kun olin tosiaan menossa eri pellolle kun piti. Maa alkoi lähestyä uhkaavasti, jalat yhteen ja odottelemaan loppuveto-komentoa radiosta. Se kun kuului, niin veto ja pehmoinen laskeutuminen juuri kynnetylle mutapellolle. Varjo pakettiin ja kantoon. Katselin taivaalle kun toinen oppilas lenteli alaspäin. Tipuin juuri lentokoneesta. Selvempi homma. Koska uudestaan! Taisi sitä olla melko lailla adrenaliinia veressä kun olin niin tyynen rauhallinen. Oikeastaan sellainen hössötys ja pössötys tuli vasta kotona nukkumaan mennessä, kun viimeisetkin adrenaliinihuurut olivat haihtuneet.

Eka hyppy nyt ei mennyt ihan kovin hyvin, kun en tosiaan havainnut roikkua siinä streevassa ja päästää käsiä yhtä aikaa irti. Mutta tulipahan tehtyä! Samana päivänä tein kaksi muuta hyppyä joissa kummassakin sama ongelma. Edelleen olin vain tippunut lentokoneesta, en hypännyt. Niiden laskeutuminen meni jo sinne minne olimme sopinetkin. Päivän päätteeksi olin ihan megauupunut, rattiinkin meinasin nukahtaa kotimatkalla useaan otteeseen. Piti välillä pysähtyä läpsimään itseäni naamaan. Mutta voi jeeviä kun olin onnellinen! Kestohymy oli päällä varmaan viikon sen jälkeen. Tässä vaiheessa selkiytyi se että kyllä tämä on sellainen homma jota täytyy alkaa harrastamaan.
Tämän jälkeen olen hypännyt nyt yhteensä 11 kertaa. 11 kerta oli ensimmäinen itseaukaisu, jossa tuo pakkolaukaisunaru siis poistui. Tieni hyppääjäksi on kuitenkin ilmeisen kivinen, sillä suorituksen eivät ole menneet läpi ihan kerrasta. Suurin ongelma tuntuu olevan se että en malta roikkua siinä saakelin streevassa. Vapaapudotusta on siis kertynyt nyt järisyttävät 3 sekuntia! :D Mutta eipä minulla oikeastaan ole mikään kiire valmistua kelpparihyppääjäksi(eli sellaiseksi joka saa itsenäisesti tulla alas taivaalta), vaikka alun perin haaveena oli se kesän loppuun mennessä suorittaa. Hauskaa oli jo pakkonarussakin, ja hauskuuden määrä kaikkien kertoman mukaan vain lisääntyy.
Spontaanina mainoksena Alavuden laskuvarjokerholle sanottakoon, että minut on otettu tosi mahtavasti vastaan, ja oppilaana on tosi kiva olla! Kaikki ovat olleet valmiita neuvomaan ja ovat olleet tosi kiinnostuneita siitä miten hypyt on menneet. Oheistoimintaakin on jo tässä muutaman viikon aikana ollut jos jonkin laista. Tässä vaiheessa olen jo onnistuneesti naittanut kaksi harrastusta yhteen, sillä hyppääjät ovat käyneet tallilla kokeilemassa ratsastusta. :D Ja hervottominta oli se että niitä jännitti se homma.


Tällaista ajatuksenvirtaa tällä kertaa. Menkää ja kokeilkaa, hyppäämisen tunnetta ei voi selittää mitenkään, se on pakko kokea. Kyllä sinä uskallat, kun minäkin uskalsin!


2.6.2015

Lastenharjoittelu, Tehoharjoittelu ja elämää vähän liikaakin

Nyt on tapahtunut niin paljon kaikkea, että oikein on harmittanut kun ei ole ollut aikaa siitä tulla tänne kirjoittamaan. No jälleen kerran tiivistetysti kaikkea mitä tässä viime viikkoina on tapahtunut.

Lapset

Aloitetaan vaikka siitä Lasten hoitotyön harjoittelusta, jonka suoritin kolmessa viikossa Seinäjoen keskussairaalaan Lastenosastolla B21. Osastolla hoidettiin ihan kaikki lasten sairaudet maakunnasta, ja tämä oli kyllä oikeasti haastavimpia harjoitteluita tämän koulutuksen aikana. Osasto oli kuin minisairaala, jossa jokainen hoitaja oli kaikkien alojen erikoisasiantuntija. Välillä ihan tosissaan sai olla haavi auki miten paljon täällä sairaanhoitajan on osattava.  Pääsin hoitamaan ihan kaikenikäisiä lapsia, ja sairauksiakin oli niin monenlaisia, ettei sitä voi edes käsittää. Hoidin mm. tuoreita diabeetikkoja, unikoululaisia, kirurgisia potilaita, korvapotilaita, reuma- ja syöpälapsia, ja kaiken maailman infektioita sairastavia lapsia. Vastaan on tullut sairauksia josta en ole koskaan kuullutkaan, kuten limbinen enkefaliitti, kawasakin tauti tai infantiilispasmi, ja paljon opin myös ”tavallisista” lasten sairauksista ja sitä miten niiden hoito eroaa aikuisten hoidosta. Erityisesti vauvojen hoidosta voi nyt sanoa olevan jo huimasti enemmän kokemusta. Sitä kun ei minulla alun perin ollut juuri yhtään. Taisinpa vaihtaa elämäni toisen vaipan vauvalle tässä harjoittelussa. :D  Ja muutenkin keskellä yötä vauvan itkuun havahtuminen oli kummallinen tunne. Lääkehoitoon tässä harjoittelussa pääsi hyvin käsiksi, ja joka vuorossa joutui laskemaan lääkelaskuja. Lapsien annoksien laskeminen oli todella tarkkaa puuhaa.
Harjoittelun jälkeen varmuutta lasten käsittelyyn on tullut jo enemmän, ja se varmasti vaikuttaa ambulanssityöhön. Huomasin myös että ihan siviilielämässäkin tulee jotenkin helpommin otettua kontaktia vieraisiinkin lapsiin. Tämäkin kertoo ehkä siitä, etten hyvin paljon ole lasten kanssa ollut tekemisissä aikaisemmin. Hauskaa osastolla oli myös, lasten kanssa työskentely luo ihan erilaisen ilmapiirin kuin aikuisten osastolla. Ja vaikka osa lapsista oli todella sairaita, niin positiivisuutta ei puuttunut. Oikeastaan tämä oli ensimmäinen sairaalan sisäinen osasto jolla pystyisin ajattelevani tulevaisuudessa työskentelemään. Toki taidot on vielä hyvin paljon vaadittua pienemmät, mutta lastenosastolla ei jotenkin huomannut sitä rutiinia mikä joka osastolla kuitenkin aina pyörii. Kaiken kaikkiaan tämä oli yksi mukavimmista harjoitteluista. Sääli että seuraava ensihoitajaluokka ei enää käy erikseen lasten harjoittelua, vaan he vain keräävät lanssiharjoissa lapsikeikkoja.

Teho

Lastenharkan jälkeen oli aika siirtyä samassa sairaalassa pari kerrosta alaspäin ja aloittaa 5 viikon tehoharjoittelu SEKSin tehostetun valvonnan yksikössä. Olen varmaan jo aikaisemminkin maininnut että en odottanut tehoharkkaa hirveän innokkaasti. Mielikuvani tehohoitotyöstä oli melko puuduttavaa potilaan tilan kyttäämistä ja pientä näpertämistä. No onneksi mielikuva oli väärä, ja harjoittelussa oli välillä hyvinkin hektistä. Toki välillä oli hiljaisempiakin päiviä, mutta kokonaisuutena harjoittelusta jäi positiivinen kuva tehohoitajan työstä. Potilaana oli paljon intoksikaatiopotilaita, sekä hengitysvaikeuspotilaita. Näiden lisäksi minun kohdalleni sattui sydänongelmaisia, traumapotilaita sekä kouristelevia. Teho Seinäjoella jakaantuu 9 paikkaiseen tehoon, sekä 4 paikkaiseen neurotehoon. Neurotehollakin kerkesin kaksi vuoro tehdä. Sillä puolen hoidettiin kaikki aivoperäiset vuodot, infarktit, liuotukset yms. Seinäjoen teho on tosiaan keskussairaalatasoinen, eli vakavimmat potilaan tältä alueelta kuljetetaan Tampereelle hoitoon.
Teholla pääsi todella hyvin mukaan potilaan hoitoon, ja ohjausta sai jokaiselta hoitajalta. Opiskelijana oli tosi mukava olla tällä osastolla! Perushoitoa tuli suoritettua päivittäin, ja sen tärkeys tajuttoman potilaan hoidossa kirkastui todella mielessä. Toimenpiteitä ja niissä avustamisia tuli myös jos jonkin laista. Sain mm. koota pöytiä arteria ja cvp:n laittoon sekä avustaa niiden laitossa, laittaa tippoja, avustaa kardioversiossa ja pleurapunktiossa. Astrup-näytteitä tuli otettua ja tulkittua todella paljon, ja ymmärrys niistä on lisääntynyt huomattavasti. Opin käyttämään arteriamittaussettiä, sekä CVP-settiä. Hengityskoneen säädöt kirkastuivat hieman päässä, eikä sen käyttäminen tunnu enää niin pohjattoman vaikealta. Dialyysikone kävin teoriassa läpi, mutta dialyysia ei sattunut kohdalle. Monitorit, ruiskupumput ja tipanlaskijat myös tutuksi, sekä erilaiset piippaukset ja tuuttaukset mitä mistäkin koneesta lähtee. Myös osaston deffan käyttöä tuli harjoiteltu, mutta se sattumoisin on samanlainen kuin koulussa, joten käyttö oli melko tuttua. Osastolla pyörii myös ELVI-toiminta, mutta oman opiskelijantuurini saattelemana en tietenkään päässyt yhdellekään ELVI-hälytykselle mukaan. Yhden hälytyksen missasin kokonaan kun olimme ohjaajan kanssa niin keskittyneet toiseen hommaan. :D
Lääkehoito on tässä harjoittelussa avautunut paljon verrattuina kaikkiin muihin harjoitteluihin. Peruslääkkeet verenkierron ja sydämen toiminnan tukemiseksi tuli kerrattua muutamaan otteeseen harjoittelun aikana. Käytin myös paljon sellaisia lääkkeitä joita hoitotason ensihoidossa on käytössä, ja sain paljon enemmän varmuutta lääkkeen antoon. Ravitsemus ja potilaan nestetasapainon seuranta tuli myös tutuksi. Teholla tuli myös opeteltua uuden ohjelman, Piciksen, käyttö. Effikaa ei käytetty kuin potilaan lääkelistan tekemiseen. Picis oli kuitenkin tosi selkeä, ja helppo oppia.
Suurin anti tässä harjoittelussa oli potilaan tilan seuraaminen ja muutosten huomaaminen. Perushoidon yhteydessä tuli opittua paljon potilaan seuraamisesta, ja siitä miten eri asiat siihen vaikuttavat. Nyt tämän harjoittelun myötä ehkä alkaa se oma ”kliininen silmä” olla sen verran kehittynyt, ettei aina tarvitse tuijottaa sitä monitoria että tietää koska potilaalla on jotain vikaa. Ja ihan oikeasti on kiva huomata jälleen miten paljon sitä jo osaa, mutta kokoajan tulee myös huomattua se miten paljon enemmän on vielä oppimatta. Jotenkin tuntuu että mitä enemmän sitä osaa, niin sitä enemmän sitä opittavaakin tulee vielä lisää. Viime sunnuntaina oli viimeinen tehovuoro, ja koulu loppui siihen tältä vuodelta. Miten nopeasti kolme vuotta onkin mennyt! Enää vuosi jäljellä…tuleekohan minusta koskaan valmista sairaanhoitajaa?

Onhan mulla elämäkin!

Harjoittelujen aikana olen kokoajan tehnyt töitä ambulanssissa, joten yhtään vapaapäivää ei ole ollut useaan viikkoon. Olen kyllä todellisuudessa ollut ihan superväsynyt, ja nyt onnellinen että harjoittelu on tehty. Toki elämässäkin on tässä samassa rytäkässä tapahtunut vaikka mitä. Muutin Oulusta Nurmoon nyt ainakin kesäksi, mutta vielä on mietinnässä minne sitä elämänsä siirtäisi syksyllä. Nyt kuitenkin olen ihan hetken vain miettimättä sitä. Kävin sen aikaisemmin mainitsemani laskuvarjokurssin, ja taisi sydän jäädä taivaalle, koska nyt olen hypännyt 11 kertaa, ja loppua ei näy. Löysin kerhotalolta sellaisen porukan jossa tuntui heti että olisin kotona. Jonkun kanssa juttelin ennen kurssia, että korjaisiko se taivaalta tippuminen kaikki mielen kiemurat. Ei se nyt ihan sitä tehnyt, mutta jonkinlainen ihmeellinen rauha siitä sisälle tuli. Kerron kurssista ja ensimmäisistä hypyistä joskus myöhemmin. Nyt olen nimittäin junassa matkalla Helsinkiin, ja illalla katsomaan Blind Guardiania! Ja samalla vanhaa rakasta ystävää katsomaan.
Mitäs unohdin sanoa…hmmmm….Kärpät voitti mestaruuden jälleen! Ja seuraavan päivänä päätin että se oli viimeinen vuoroni ravintola-alalla. Parasta on lopettaa siihen kun on ihan mahtavaa, ja kivaa! 10 vuotta ravintola-alalla vetää todella mielen haikeaksi. Tätäkin kautta haluan kiittää kaikki ihania ihmisiä jotka samalle tielle ovat eksyneet. Jotain taisin oppia juhlimisesta, pettymyksistä ja elämästäkin. ;)

4.4.2015

Mielenterveystyön harjoittelu

Torstaina loppuu kolmen viikon mielenterveystyön harjoittelu OYS osastolla 81, joka on siis päivystysosasto. Potilaat tulivat mt-päivystyksestä, tai toisilta osastoilla jos eivät siellä pärjänneet. Potilailla saattoi olla esim. psykoosi, skitsofrenian paheneminen(yleensä lääkkeet ottamatta), masennus, mania, persoonallisuushäiriö, syömishäiriö, huumeiden vieroitusoireita tai niiden aiheuttama psykoosi, delirium tai hankaloitunut muistisairaus johon liittyy aggressiivisuutta. Ymmärsin että osastolla ei kuitenkaan olisi tarkoitus vastaanottaa delirium tai geriatrisia potilaita.
Tullessa potilaat haastateltiin lääkärin ja kahden hoitajan kanssa päivystyksessä, ja jos lääkäri katsoi hoidon tarpeelliseksi, niin potilas siirrettiin osastolle.  Hoito saattoi olla pakkohoito tai sitten vapaaehtoinen, jos potilaan kanssa yhteisymmärryksessä sovittiin osastolle siirtyminen. Potilas laitettiin muutamaksi päiväksi tarkkailun alle, jolloin hän ei päässyt osastolta ulos. Tarkkailun päättymisestä päätti lääkäri. Potilaalle myönnettiin hänen tilansa mukaan vaapakulku osastolta ulkomaailmaan, tai sitten aikarajoituksellinen vapaakultu, tai lupa ulkoille esimerkiksi vain hoitajan kanssa. Joillakin ei ollut ulkoilulupaa ollenkaan. Hoitoneuvotteluissa lääkärin kanssa päätettiin sitten onko potilaalla pidättävä(eli pakkohoito) tai vapauttava hoitopäätös. Vapauttavan hoitopäätöksen potilaan saivat periaatteessa lähteä osastolta koska halusivat. Mielenterveyslaki määrittää aika tarkkaan minkä vuoksi potilaan pystyi asettamaan pakkohoitoon. Osastolla potilaat olivat keskimäärin 7 päivää josta he sitten siirtyivät jatkohoito-osastolle tai kotiin jonne järjestettiin sitten esim. avohoidon palveluita.

Osaston arki vaikutti aluksi aika verkkaiselta, mutta kun pääsi kunnolla mukaan toimintaan, niin kyllähän sitä kiirettä oli. harjoittelun jälkeen tuli olo, että en varmaan ole koko vuonna puhunut näin paljon kuin kolmen viikon aikana. Osasto oli vähävirikkeinen, ja kaikkien potilaiden kanssa ei paljon auttanut keskustella, kun he olivat niin akuutissa psykoosissa. Mutta kyllä siinä taudin helpottaessa yllättävän paljon puhuttavaa löytyi. Päivähuoneessa tuli vietettyä paljon aikaa jutellen potilaiden kanssa. Osallistuin myös paljon hoitoneuvotteluihin ja potilaiden vastaanottamisiin. Muutaman päivän päästä sitä uskalsi jo lähteä jututtamaan esim. tarkkailussa olevia potilaita ja kyselemään vähän heidän tilastaan. Koulussakin oli sanottu että ei ne ihmiset rikki mene siitä mitä niiltä kysyy, ja ohjaajakin rohkaisi vain juttelemaan. Ja yllättävän helppoa se olikin! Olin itsekin ihan yllättynyt miten hyvin potilaiden kanssa jutteleminen meni. Aluksi tuntui etten osaa kysyä mitään, mutta noin vain sekin lähti sujumaan! Avuksi oli tottakai kuin oli ollut kuuntelemassa kun muut työntekijät ja lääkärit juttelevat potilaille. Sitä oppi ottamaan puheeksi niinkin hankalia asioita kuin itsemurhaa ja huumeiden käyttöä. Aika väsyttävää tuo vain oli, kuin piti antaa aika paljon myös itsestään. Samalla piti kuitenkin varoa kertomasta potilaille liikaa itsestään ja omasta elämästään. Mielenkiintoisia ja todella syvällisiä keskusteluja käytiin uskoinnoista(tämä oli vähän kyllä kielletty aihe osastolla..), politiikasta, elämästä ja kuolemastakin. Yllätyksenä tuli että osastolla ei potilaita paljonkaan lääkitty. Jostain vain jumissa sellainen mielikuva että mt-potilaat ovat ihan tokkurassa lääkkeistä. 
Oma ajatus oli tässä harjoittelussa enimmäkseen saada työkaluja mt-potilaan kohtaamiseen ensihoidossa. Ja tottavie, kyllä tuli taas niin paljon uusia kokemuksia, että oksat pois. Vaikka muutaman mt-potilaan kanssa olenkin ollut tekemisessä sekä kotihoidossa, että ensihoidossa, niin todellinen ymmärrys siitä mitä heidän päässään saattaa pyöriä tuli vasta nyt. Aikaisemmin sitä vähän jännittikin näiden potilaiden kohtaamista, mutta näinkin lyhyen jakson aikana oppi arvioimaan erityisesti psykoottisia potilaita. Totta kai sitä on ihan alussa tässä mielenterveyden arvioinnissa, mutta nyt jo pystyy ihmisen kasvoista ja silmistä tulkitsemaan onko potilas kenties uhkaava tai arvaamaton.  Harjoittelun aikana näin muutaman vakavasti sairaan kroonisen skitsofreenikon, ja kyllähän se aika järkyttävää on millainen katse ja elekieli näillä henkilöillä on. Sitä kuitenkin näkee sen ihmisen mikä siellä sairauden takana jossain on, ja tuntuu jotenkin niin kamalalta ettei potilas pysty itse kontrolloimaan itseään. Selkeinä hetkinä potilas on avun ulottuvilla normaali, mutta huonoina hetkinä todella hyökkäävä. Onneksi mielenterveyden ongelmat saadaan nykyään hoidettua melko hyvin, ja uskoisin että vaikeahoitoisia mt-potilaita ei enää niin paljon ole. Eihän tokikaan kaikki psykoosissa olevat olleet uhkaavia, sairauden esiintymistapa riippuu näköjään paljon henkilön omasta persoonallisuudesta. Samoin harhojen laatu.  Kyllähän siellä ihan hauskojakin juttuja välillä kuulu, ja pokan pitämistä sai myös harjoitella. Samalla tuli myös huomattua että mielenterveyden häiriöitä on ihan kaikenlaisilla ihmisillä, ja voi ihan rehellisesti sanoa tästä lähtien kaikille potilaille ettei siinä ole mitään kummallista ja hävettävää, koska olen oikeasti nyt nähnyt potilaita joka ikä-, varallisuus, ja uskontokunnasta.

Itselle hankalia potilaita olivat erityisesti persoonallisuushäiriöiset, joilla ei usein ollut yhtään sairauden tuntoa. Näiden potilaiden käsitellyssä tarvitsi paljon itseluottamusta ja kokemusta. Osaston työntekijät tekivät kyllä todella hyvää työtä, joista aika harvoin saa potilaalta kiitosta. Aika paljon nämä sairaudentunnottomat potilaat protestoivat hoitoa ja halusivat vain lähteä kalppimaan osastolta. Lääkärit saivat myös oman osansa valituksesta ja uhkailusta. Mutta kyllä omankin harjoittelun aikana sieltä lähti kiitollisena muutama hyvin sairaana tullut potilas pois.
Tässä oli vähän tiivistetysti tunteita harjoittelusta. Toki siellä tuli tehtyä paljon muutakin kuin juteltua, mutta päällimmäisenä jäi kuitenkin mieleen keskustelut potilaiden kanssa. 



Löysin myös tälläisen mielenkiintoisen simulaation miltä ne harhat voisivat kuulostaa. Viereinen video voisi ehkä antaa siihen vähän osviittaa.

Koulussa on nyt viimeisetkin tentit tältä keväältä menneet läpi. Säteilytyöstä tuli hyväksytty ja teholääketieteen tentistä oikein 5! Tosin lääkärin tekemä tentti oli aika helppo, ilmeisesti hoitajien ei tarvitse oikein tietää mitään. ;) Ensi maanataina alkaakin sitten Seinäjoen lastenosastolla Lasten hoitotyön harjoittelu! Jälleen uusi aluevaltaus, josta ei oikein paljon kokemusta alunperin ole.

10.3.2015

Viimeinen viikko!

Vähiin se käy ennen kuin loppuu. Sellaiset fiilikset on olleet tällä viikolla, nimittäin nyt on ihan virallisesti viimeinen koulun penkillä vietettävä kokonainen viikko tämän ensihoitajaopiskelijan elämässä. Mutta ei pelkoa, koulua on jäljellä harjoitteluiden, opparin ja hoitotason testien muodossa vielä ihan riittävästi!

Kouluun kuullut sellaista että Lääketieteelliset aineet II ja Perheen hoitotyön kurssit on saatu pakettiin ja tentit tehtyä. Toisesta on tullut numerokin, ja eiköhän se toinenkin läpi mennyt. Perheen hoitotyön tentti oli ryhmätentti, joita tämä koulu tuntuu todella suosivan. No tässä tilanteessa ei todellakaan ollut valittamista, että sai pariksi kaksi terveydenhoitajaopiskelijaa, joilla lasten ja naisten hommelit on todella hallussa. Okei, no kai minäkin jotain osasin.

Hoitotason ensihoidossa oli sitten viimeiset simut. APUA. Nytkö tässä pitäisi osata kaikki? Kertaavia simuja on ilmeisesti ensi vuonna vielä muutama, juuri ennen hoitotason testejä.
Obstetrisen potilaan simut päättyivät myös tänään. Niissä meillä oli ensimmäisenä päivänä normaalia synnytystä, lapsen virvoittelua ja elvytystä. Nyt toisena päivänä oli raskauden ongelmatilanteita; vuotoa, raskausmyrkytystä sekä äidin päihteiden väärinkäyttöä. Kertasimme myös perätilasynnytyksen otteet. Olen lähes kaikissa harjoitteluissa toivonut, että tulisi vastaan se synnytys, ja nyt melkein toivon sitä vielä enemmän. Alkoi oikeasti tuntua, että normaali synnytys olisi kiva hoitaa kentällä. Aikaisemmin kun on ollut vähän sellainen ”sokka irti” olo, kun on ajatellut matkasynnytystä. Tosin ne synnytyksen ongelmatilanteet on nyt entistä selkeämmin mielessä, ja niihin ei todellakaan haluaisi törmätä.

Meillä on tässä kuukauden aikana myös alkanut(ja kohta loppunut) muutama kurssi. Toinen on ollut lääkärinluennot Teholääketieteestä, jotka on pitänyt sama lääkäri joka opetti Anestesiologiaa. Sitten on Teho- ja akuuttihoitotyön kurssi. Meillä on ollut sitä vain muutama tunti, ja tentti on perjantaina. Aikaa on tältä kurssilta nipistetty ilmeisesti säästösyistä pois, ja nyt kaikki asia pitää opiskella itsenäisesti kotona. Ja nämä kurssin asiat ovat todella tärkeitä, ja välillä tosi haasteellisia ymmärtää. Sääliksi käy niitä sairaanhoitajaopiskelijoita, joille tämä kurssi on heidän omiin erikoistumisopintoihinsa kuuluva. Mikäs tälle mahtaa..joskus surettaa kun opettajat saa niin paljon valitusta niskaansa, vaikka eihän se heidän syynsä ole että aikaa on nipistetty. Mutta turhautunut opiskelija kertoo mielipiteensä tietenkin sille opettajalle. Kurssin tilannetta on ilmeisesti myös pahentanut lukujärjestyskämmäily, josta kerroinkin edellisessä postauksessa. Noh, eteenpäin sanoi mummo lumessa. Kyllä se sairaanhoitajan osa on kestää sekoilua, aikatauluongelmia, epävarmuutta ja stressiä, ja siitä huolimatta suoriutua hyvin.

Mitäs muuta täällä ensihoidon luvatussa ihmemaassa on tapahtunut…hmm…Meillä oli OSAKO:n(Oulun Seudun Ammattikorkeakoulu Opiskelijat) järjestämä laskiaisrieha, jonne ensihoitajajoukkue osallistui tietenkin asian vaatimalla vimmalla. Kuvassa näette meidän mäenlaskuluomuksemme, jota tuli kyllä ihan mahtava! Alla on kahden hengen ilmapatja, ja päällä pahvista, puusta, elmukelmusta ja isosta kasasta teippiä rakennettu luomus. Aikaa tuon värkkäämiseen meni muutama tunti, maalaamiseen kaikista eniten. Itse kisassa sijoituttiin 3.ksi, vaikka omasta mielestämme tuomaripeli oli jotenkin leväperäistä. Alkoholilla saattoi olla osuutta asiaan.

Aikaa on tapettu tankotanssimalla ja muutenkin liikkumalla. Ihanaa kun tuo leikkaus ei enää mitenkään vaikuta elämään. Saa nukkuakin mahallaan ilman, että aamulla herää tuskissaan! Niin, ja se talvilomakin vierähti kotiseutumaisemissa, kerkesin ihan oikeasti tallillekin! Olihan sinnekin jo ikävä.

Kärpät etenee liigassa, ja enää onkin yksi runkosarjan peli! Meillä oli myös työntekijöiden pikkujoulu helmikuussa. Jätetään yksityiskohdat mainitsematta, mutta kivaa oli! Kotiinkin siitä on jotenkin suoriuduttu, ja pakollinen taisteluväsymys podettu. Minulle alkaa myös pikkuhiljaa valjeta, että tämä kevät taitaa olla viimeinen kun teen tarjoilijan töitä. Toisaalta aika haikea olo, kun lähes kymmenen vuotta niitä kerkesin tehdä, mutta kyllä sitä jo kaipaa muutostakin. Kärpilläkin olen kerinnyt olla jo 5 kautta töissä! Mihin tämä kaikki aika menee? Mutta ei pidä koskaan sanoa ”ei koskaan”, joten jätetään kaikki vaihtoehdot auki. Voisihan sitä joskus mielenvirkeydeksi muutaman tarjoilijanvuoron heittää. ;) Mutta kyllä nuo oman alan työt ovat vielä niin kivoja, ettei muuta kaipaa. Niitä pääsin tosiaan taas hiihtolomalla tekemään. Tällä kertaa asemapaikkana Ilmajoki ja Jalasjärvi. Sanotaanko vaikka näin, että kummatkin on melko sympaattisen oloisia pikkupaikkoja. :D Ja Ilmajokeen tulee tutustuttua kesällä lisää, loman aikana kuin varmistuivat kesätyöt EPSHP:lle, ja asemapaikkana ilmeisesti juuri Ilmajoki. Muutto EP:lle olisi taas edessä, ja saattaa hyvinkin olla että nämä on viimeiset viikkoni myös koko Oulussa. Koulun puitteissa kun ei ole pakollista tulla enää kovin pitkäksi aikaa takaisin. Joskus jostain luin, että elämässä pitäisi tapahtua muutoksia 7 vuoden välein. Nyt on kohta 7 vuosi Oulussa takana, olisikohan aika kääntää uusi lehti elämässä. Mitä teen, minne meen? Mahanpohjassa kutkuttelee seikkailun maku, ja haikeus siitä että väistämättä tämä opiskelijaelämä on loppumassa viimeistään vuoden päästä.

8.2.2015

Onko putoaminen lentämistä?

Otsikkoon sen enempää vielä keskittymättä voisin taas aloittaa kertomalla koulujutuista. Elämä ei taas sote-yksikössä ole ollut liian helppoa, koska olemme saaneet lukujärjetykset todella  myöhässä. Tämän viikon lukujärjetykset tulivat edellisen viikon perjantaina...eli oman elämän suunnittelu ei ole ollut mahdollista. Sitä on purnattu ja kitisty, mutta minkäs teet. Muutenkin lukkarit ovat olleen ihan käsittämättömän huonot. Muutamana viikkona ei ole kuin parina päivänä koulua, ja sitten on taas muutama viikko jolloin koulua on 8-17 tai 8-18, ja kolme tenttiä samalla viikolle. Ensi viikko näyttää niin painajaismaiselta, etten ole vielä ehtinyt siihen edes perehtyä. Mutta niistä kursseista taas:

Hoitotason ensihoito II-kurssin simuissa on käsitelty samoja aiheita kuin aikaisemminkin, mutta syventäen tietenkin. On ollut verenkiertovajetta eri syistä, sekä niiden tunnistamista, yleisimpiä lapsipotilaita, vammautuneita, sydänongelmaisia, hengitysvaikeuspotilaita, myrkytyksiä jne. Tässä vaiheessa opintoja siellä simuhuoneessa voi tulla vastaan oikeastaan mitä vain. Eikä meidän simuryhmässä ole tapahtunut enää ollenkaan totaalisia epäonnistumisia! Joka keikalla tietysti löytyy aina jotain parannettavaa, mutta kyllä se alkaa ihan oikeasti näyttää siltä että meistä kyytiapinoita tulee. Huomenna on taas yksi simupäivä, ja ohjelmassa on potilaan "äksäämistä", eli kuljettamattajättämipäätöksiä ja ohjeistuksia. Olemme saaneet siis esittää opettajille toiveita näistä simupäivistä, ja äksääminen on usein hyvin hankalaa, joten pyysimme siitä vähän käytännön harjoitusta.

Sieltä se vaavi tulee!
Uutena kurssina on alkanut Obsentrisen potilaan ensihoito, jossa käsitellään enimmäkseen synnytyksen hoitamista sairaalan ulkopuolella. Normaalia synnytystä, komplikaatioita yms. Siitä meillä on ollut vasta ennakkoluento, sekä ennakkotehtävä. Simuja tiedossa siis myöhemmin.
Synnyttelemään on kuitenkin päästy Perheen hoitotyön-kurssilla, joka on kyllä ollut sekavin ja hämmentävin kurssin aikoihin. Tehtävää on monenlaista, miljoona harjoitustuntia, luentoja jne. Onneksi viimeinen tunti on nyt käyty loppuun. Tällä kurssilla on ollut naisen ja lapsen hoidon opiskelua. Lähinnä keskityen lisääntymisterveyteen ja pikkulapsiajan hoitoon. Synnytyksestä meillä oli yksi simulaatiopäivä, mikä oli kyllä tosi mielenkiintoinen. Vauva tuli ulos meidän synnyttäjä-simunukesta mekaanisesti. :D Ja hilpeyttähän aiheuttavat myös nuo irtonaiset synnyttäjälantiot joilla harjoittelemme.
Tällälailla se naisen elimistö toimii synnytyksessä :D
Saman kurssin puitteissa meillä on ollut vastasyntyneen virvoittelun harjoituksia, sekä lapsen elvytyksen "simut". Simu-sana on tässä yhteydessä heittomerkeissä, koska hoitotyön opettajien pitämät simulaatiot ovat hyvin paljon erilaisia, mitä enishoidon opettajien pitämät. Tällä kurssilla opettaja oli kokoajan mukana neuvomassa selän takana, kun ensihoidon simuissahan me toimimme tilassa yksin ja opettaja on seinän takana säätelemässä nuken elintoimintoja ja puhumassa nuken mikrofoniin. Tällä lailla voimme "haastatella" potilasta. Opettajalle voi myös soittaa konsultaatiopuhelun Virvellä, jolloin hän esittää ensihoitolääkäriä. No näissä lasten elvytyksen simuissa tosiaan harjoiteltiin vauvan ja vähän isomman lapsen suusta-suuhun elvytystä, ventilaatiota, ja sitten lopuksi vedettiin kaksi elvytyssimua elottomuuden toteamisesta ROSCiin. Lääkkeineen kaikkineen. Uutena asiana tuli deffan käyttäminen manuaalisesti, jolloin täytyi laskea lapsen painokilojen mukainen joulemäärä iskuun. Lasten lääkemääriä on myös tässä viimeaikoina pähkäilty, ja todettu jälleen kerran, että kyllä se vähän jännittäisi jos pitäisi kentällä alkaa lasta i.v.-lääkitsemään.

Tässä sitä painellaan ja ventiloidaan.
Näide kurssien lisäksi on alkanut Lääketieteelliset aineet II-kurssi, jossa käsitellään aistielinsairaudet, pediatriaa sekä gynekologiaa. Kurssin nimi on hieman harhaanjohtava, sillä lääkkeistä kyseisellä kurssilla ei juurikaan puhuta, vaan sairauksista, niiden oireista ja hieman hoidosta. Vapaasti valittaviin otin Säteilyturvallisuus C-kaaren käytössä kurssin, jossa suoritetaan lupa käyttää C-kaarta. Kyseistä laitettahan tarvitaan mm. päivystyksessä ja leikkaussaleissa. Tässä vaiheessa uraa on hyvä pitää kaikki vaihtoehdot auki, ja kun koulu tarjoaa taas sellasen kurssin josta on hyötyä myös työelämässä, niin pitäähän se käydä! Luulin koko säteilyhommaa aika puuduttavaksi, mutta alun teknisen löpinän jälkeen säteilybiologia onkin aika mielenkiintoista. Ja säteilyn vaikutuksen elimistöön aika hätkähdyttäviä. Ja oikeastaan mukavaa olla sellainenkin kurssin ohjelmassa, joka poikkeaa kokonaan muiden kurssien aiheesta.

Muuten koulua ei oikeasti ole enää paljon jäljellä tälle vuodelle. Harjoitteluja kun on keväällä 11 viikkoa putkeen, niin sen vuoksi ei tarvitse paljon fyysisesti koulussa istua. Ensimmäinen harjoittelu minulla on Mielenterveystyön harjoittelu, jonka suoritan OYSin osastolla 81, jossa hoidetaan akutissa tilassa olevia psykoosi- ja mielialapotilaita. Samalla osastolla tutkitaan myös M1-lähetteellä tulevien potilaiden psyykkinen tila. Olen ymmärtänyt että tuolle osastolle potilaat tulevat aika lailla psykiatrisesta päivystyksestä. Odotan tuota harhoittelua kyllä tosi innoissani! Se on varmasti todella erilainen kuin mikään muu osastoharjoittelu.

Mitä sitä muuten kuuluu? Elämäni loputon teeme tuntuu olevan kaikenlainen kokeilu ja säätäminen ja sitä on harjoitettu taas viimeaikoina.Tänään kävin muuten kaverin kanssa kokeilemassa tankotanssia läheisellä tankotanssi-salilla, ja täytyy kyllä sanoa että se oli vielä hauskempaa kuin kuvittelin! Okein, ihan pöljältähän minä varmaan siinä näytin, mutta kyllä se yksikin onnistunut liike sai hyvin korviin. Vaikka aika helkkarin kipeää se kävi sisäreisiin sekä sääriin, siihenkin kuulemmä tottuu. Myös aika mojovat mustelmat on kehittymässä jalkoihin. Muutama tunti kuuluu tosiaan tuohon aloituspakettiin, joten sitä tulee tässä kevään mittaan varmasti harrastettua. Kun muutto etelään tulee ajankohtaiseksi, niin tankohommat kuitenkin jäävät varmasti tauolle.

Noniin, sitten vähän tuosta otsikosta! Olen varannut itselleni laskuvarjohyppykurssin toukokuulle! Äääk! Kurssilla on muutama teoriapäivä, ja siihen sisältyy kaksi pakkolaukaisuhyppyä. Tämän lisäksi kurssin hintaan kuuluu oppilasajaksi kaikki varusteet hyppäämiseen, eli harrastus ei tule paljon maksamaan siihen asti kun omat kamat pitää hankkia. Lentokoneella taivaalle kiipeäminen maksaa kerrasta muutaman kympin. Olin suurinpiirtein viikon ihan täpinöissäni tuosta, katselin vain illat pitkän laskuvarjohyppy videoita, ja haaveilin jo taivaalle pääsemisestä(no okein, kun katseli niitä laskuvarjo fail-videoita, niin innostus vähän väheni). Nyt sekopäisyys on jo hieman tasaantunut, ja odottavan aika meinaa käydä pitkäksi. Toivon niin että tuosta tulisi sellainen harrastus josta jaksaisin olla kiinnostunut pitkän aikaa! Tuossa vieressä teille vielä löytämäni lempivideo laskuvarjohypäämisestä, että muutkin voisi olla ihan fiiliksissä! En paljon mitään kaunimpaa voi kuvitella kun tuo pilvien läpi tippuminen. Mutta niin, onko se lentämistä vai putoamista?





Jotenkin nyt joululoman jälkeen tuntu, että olen löytänyt itseni uudelleen. Hieman tuli sumussa tuo kesä ja syksy taivallettua aina välillä. Osaksi kiireen ja stressin vuoksi, ja osaksi kaiken muun mitä on elämässä sattunut. Nyt tässä kevään korvalla olen ollut tosi iloinen ja energinen kokoajan. Ja kummallista kyllä sitä on tullut kypsyttyä ja annettua lempeämpiä ajatuksia sekä itselle, että kaikelle elämässä. Ei tässä vanhenemisessa ja kasvamisessa aina ole mitään pahaa. ;)

Lopuksi vielä joulukuusi, jonka rakentelin joululomalla kun olin päivystelemässä Ylistarossa. Unohtui se tuohon joulupostaukseen laittaa, ja sehän on niin hieno etten voi olla sitä jakamatta!


13.1.2015

Mitä tapahtui jouluna, ja muuta hyödytöntä höpinää

Koulu puksuttaa eteenpäin junan lailla. Ennen joulua oli tiukka rutistus suorittaa Hoitotason ensihoito 1 kurssi loppuun. Tämän lisäksi meillä oli ensimmäiset simulaatiot Viranomaisyhteistyö-kurssista. Muitakin kursseja on joulua ennen loppunut, ja nyt jo uuden lukukauden alkaessa pyörähtänyt käyntiin.

Omaan ajatuksenkulkuani helpottaakseni tässä nyt hieman lisattuna mitä siellä koulussa taas on tapahtunut:

Hoitotason ensihoito 1 simuissa ollaan aikasemmin keromani vamma- ja tajuttoman potilaan lisäksi käyty läpi sisätautipotilaita ja elvytystä sekä sen jälkeistä hoitoa. Simut on todella haastavia, ja ilman kertaamista niistä ei kyllä selviä. Toisaalta kaikki keikat ovat olleet sellaisia mitä oikeastikkin voi tulla vastaan. On hoidettu ST-nousuinfarktin liuotusta, tehty kardioversioita, pähkäilty ROSCin jälkeistä lääkehoitoa yms. Omasta mielestä kaikista haastavinta tuossa lääkityksessä on juuri verenkierron tukemisen lääkkeet ja muutenkin sydämmen toimintaan vaikuttavat lääkkeet. Siitä perustasosta tuntuu välillä olevan hyvin pitkä aika, kun simuissa osa ajasta menee vaan lääkesekoiluun. Ihan aiheesta meille aina muistutetaan, että se kikkailu ei saa olla itse tarkoitus. Toisaalta vaikka täydellisiä onnistumisia ei koskaan tulekkaan, niin ne pienet älynväläykset joskus harvoin luo aina uskoa, että kyllä sitä vielä joskus ollaan myös hoitotason tittelin arvoisia.

Viranomaisyhteistyössä on lähes puolen Suomen ensihoitoesimiehiä käynyt esittelemässä oman alueensa toimintaa, ja vähän ehkä rekryämässäkin meitä tulevaisuuden osaajia. Olemme myös kuulleet poliisin luennon ensihoidon ja poliisin yhteistyöstä, poliisin toiminnasta, sekä väkivaltatilanteiden hoidosta. Tämän lisäksi on ollut luentoja monipotilas- sekä suuronnettomusstilanteista, ja niissä komminikoimisesta. Hätäkeskuskeen teemme ilmeisesti vierailun nyt alkuvuodesta.

Vapaaenhtoisena kävin nyt enne joulua Ergonimiset potilassiirrot kurssin. Kurssilla suoritettiin Ergonimiakortti, joka normaalisti maksaisi noin 600e, mutta kouluaikana joudumme maksamaan vain kortin hinnan(5e). Itse ensihoitajan työhön siinä ei ollut paljonkaan annettavaa. Opettaja oli oikea velho ihmisen liikuttamisessa, ja teki kyllä kaikki siirrot ja avustamiset uskomattoman vaivattomasti. Joitain pikkukikkoja jäi siirroista kuitenkin itselläkin mieleen, joita voisi kiireettömien lanssipotilaiden kanssa soveltaa. Mutta oman kehon kuuntelua tuli kerrankin treenattua ihan kunnolla. Oikea ahaa-elämys oman selän suojelussa tuli oikeastaan vasta viimeisessä käytännön tentissä. Koko ensihoitajauran sitä on tullut jo hoettua, että aina pitää nostaa jaloilla, ja raskaat taakat niin yleensä nostakin, mutta suurin kuormitus omaan selkään tulee kaikesta oheistoiminnasta ja kumartelusta ilman painoa, jota potilastyössä tulee vastaan. Opettaja hyvin huomauttikin että oman ylävartalonkin painon(n.30kg) kurottelu on riittävä usealla toistolla pilaamaan ihmisen selän. Jos nyt viimein tulisi hoksautettua että aina pitäisi kyykistyä, vaikka kynää nostamaan. Ja tämä selkähomma tuli tosiaan mieleen koska sattuneesti sain rikottua selkäni jälleen kerran salilla viime viikolla. Kerran aikaisemmin olen lähes puoli vuotta parannellut sitä välilevyn repeämisestä, ja nyt vaan toivon että se ei käynyt uudestaan, vaan että selkä vain ärtyi pitkästä aikaa tulleesta reenistä. Leikkauksen vuoksi en ole tosiaan päässyt salille tekemään selkää tai käsiä, ja heti ekalla yrittämiskerralla meni selkä rikki. Kyllä ihminen osaa olla tyhmä...

Sitten ihan super hauskaa oli päästä viimein synnytyssaliin yhdeksi vuoroksi näkemään miten me kaikki tänne maailmaan oikeein tullaan! Omassa vuorossa sattui kyllä useampi synnytys, mutta koska piti liikkua vaan sen oman kätilöohjaajan mukana näin yhteensä kaksi synnytystä. Ensimmäinen oli äidin toinen lapsi, ja äiti oli epiduraalipuudutettu, joten aika rauhassa synnytys sujui. Sitten pääsin näkemään myös kaksosten syntymisen! Kyllä se lapsen maailmaantulo oli aika maaginen hetki, vaikka siinä vähän piti täryyttääkkin, että mitä ihmettä oikein teen. Tuon vuoron jälkeen ei enää niin paljon jännitä jos omalla vuorolla sattuu joku lanssiin syntymään. Kätilöohjaajani antoi tosi hyviä vinkkejä siihen mitä ensihoidossa kuuluu synnytyksessä huomioida. Tuola saleissa kun he tekivät kaikkia hienoja temppuja ja mittailuja yms, joista kaikista ei onneksi tarvinnut tietääkkään. Opin miten tehdään summittaisesti sisätutkimus, eli kuinka lähinnä tarkistetaan onko se lapsen pää siellä jo tulossa vai ei. Sitten reenattiin synnytyksessä käyettäviä otteita ja sitten vauvan hoitoa heti synnytyksen jälkeen. Valitettavasti vuoro loppui ennekuin kerkesin pidemmän aikaa seurata vauvan vointia, ja nähdä esimerkiksi ensimmäisen kylvyn. Mieluusti sitä olisi ollut synnytyksiä katsomassa pidempäänkin. Mutta jotain ihmeteltävää, ja moitittavaakin siellä synnärillä oli; kävi ilmi että opiskelijat eivät ole tervetulleita samaan kahvihuoneeseen hoitajien kanssa. Mikä ainakin näin ensihoitajaopiskelijan kannalta kuulostaa todella typerän hierarkiselta pelleilyltä. Eipä se nyt siinä yhden ainoan vuoron aikana haitannut, mutta esimerkiksi kätilöopiskelijat viettävät synnärillä monta viikkoa, eivätkä pääse tulevien kollegojen kanssa samaan kahvitilaan. Opiskelijoille oli kyllä ihan mukava kahvilitila, mutta mielestäni melkein ne kiinostavimmat opit saa aina siellä hoitajien kahvihuoneen puolella, kun kuuntelee konkareiden höpinöitä. Mikäli hoitajat haluavat tauolla olla ohjaamatta opiskelijaa niin sittenhän voitaisiin sopia, että kahvihuoneessa ei puhuta mistään työasioista opiskelijoiden kanssa. Mutta tällaista se meno joskus on naisvaltaisilla osastoilla, ja muutenkin usein sairaalan sisällä, harmi sinänsä, mutta onneksi ensihoidossa ei ole tarvinnut tuntea olevansa ulkopuolinen ja "vain opiskelija".

Mitäs muuta...hmmm. Meidän koulussamme on alettu myös lähettää ensihoidon luentoja virtuaalisesti. Tässä koulutuskokeilussa on mukana useampi muukin ensihoitaja-AMK, ja olemme saaneet kuulla jo kaksi videoluento muista kouluista. Luennot on ilmeisesti tarkoitus järjestää jokainen tai jokatoinen kuukausi, en nyt tarkkaan muista niiden aikataulusuunnitelmaa. Viimeisin oli EKG:n muodostumisesta, ja rytmihäiriöiden muodostumisesta EKG:lle.Tietysti luennoitsijan kuunteleminen videolta on hieman hankalampaa kuin luonnossa, mutta ainakin tähän mennessä luennot ovat olleet hyviä. Ja mukava tietää että AMK:t pitävät yhtä, ja yhdessä kehittävät koulutusta. Täällä nyt jännätään innolla, että mistähän aiheesta meidän koulun luennoitsija pitää oman osuutensa. 

Joulun työ(loma)leiri

Joulunajan olin tosiaan töissä ambulanssissa! Pääsin sitten Seinäjoelle ensihoitajaksi, vaikka alunperin oli ollut puhetta Alavudesta. Samaa sairaanhoitopiiriä nämä siis ovat, jos jollekkin ei ole selvää. Ja töissähän oli mahtavaa! Vietin juoulunajan Ylistaron asemalla ja muut vuorot Seinäjoella. Seinäjoen asema myös muutti uusiin tiloihin samana päivänä kun työni alkoivat, joten "sain" sitten olla osana muuttotohinaa. Olin myös muutaman päivän myös ensihoidon yhteyteen liitetyssä kuljetuskeskuksessa, josta hoidetaan kiireettömät potilassiirrot, ja näiden lisäksi yksi auto ajaa myös kiireetöntä "kansalaiskeikkaa". Kuljetuskeskuksen homma oli myös oikein mukavaa. Sai ajella paljon ympäri maakuntaa, ja rupatella potilaiden kanssa vähän pidempiäkin aikoja. Mutta täytyy kyllä sanoa, että en ehkä haluaisi koko´loppu-uraani ajella noita keikkoja. Ainkin vielä tässä iässä sitä kaipaa vähän jännitystä ja sitä, että saa oikeasti hoitaa ja kehittää kykyjään. 
Itse ensihoidossa oli osa tuttua porukkaa harjoitteluilta, ja osa ihan uutta. Mukava oli kuitenkin huomata että työparista riippumatta oli aina kivaa, ja työaika hurahti kuin siivillä. Välillä olin kokeneempien hoitajien kanssa, jolloin oli hyvä kysellä ja ottaa oppia. Mutta en pitäisi yhtään vähäpätöisempänä niitä vuoroja, jolloin olin melko noviisien ensihoitajien parina. Siinä oli mukava työskennellä kun kumpikin tuki toistaan. Tuli ehkä enemmän näin opittua sitä, miten työparin kanssa toimitaan, kun yhdessä pähkäiltiin asioita. :) Keikolla tuli taas uutta ja paljon, Vaikka on harjoittelujen myötä viettänyt jo 10 viikkoa lanssissa niin aina vaan melkein joka päivä tulee jotain jota ei ole vielä käytännössä tehnyt tai nähnyt. Siksi tämä työ on varmaan niin mukavaa. Oli mm. aivohalvaus oikein klassisilla oireilla, ensimmäinen potilas jolle tiputettiin G10 matalien sokerien vuoksi, erilaisia kroonisia sairauksia joita en ole ennen nähnyt(osasta en edes ollut kuullut) ynnä muuta jännää ja vähemmän jännää. 

Joulomalla työn lisäksi sitten tuli nähtyä kavereita ja kyläiltyä sukulaisten luona. Itse jouluaaton olin tiukasti töissä, ja jos jotain hyvää pitää sanoa niin ei ainakaan tullut ylensyötyä! Joulumieli oli hieman vähällä keskellä yötä humalaisten kanssa väitellessä, mutta kyllä sitä sitten lomapäivinä kerkesi nauttia mun lempijuhlasta. :) Lahjaksi sain opiskeluihin liittyen kaksi kirjaa. Vieressä kuvatun EKG-kirjan, jossa riittäisi kyllä alan erikoislääkärillekkin pureskeltavaa. Mutta koska tuo EKG:n tulkinta ei koskaan voi olla liian helppoa, niin täytyy käyttää kaikki apu mitä on saatavissa. Tämän lisäki toivoin ja sainkin lahjaksi Peruselintoimintojen häiriöt ja niiden hoito-kirja. Tuota on osa luokkakavereista suositellut, ja itsekkin nyt jo sitä hieman lukeneena voin sanoa että kirja kyllä kannattaa hankkia. Vaikka se on suunnattu enemmän päivystykseen, niin kyllä noheva ensihoitaja voi siitä löytää vaikka mitä hyödyllistä. Ja eihän sitä tiedä vaikka noheva ensihoitaja päätyisi joskus päivystykseenkin töihin. ;)

Kävin myös joululomalla ottamassa tatuoinnin! Kuvan hakkasi Doom Ink, joka sijaistee täällä kotiseudulla. Vieressä se ihan tuoreeltaan, joten mustetta on vähän siellä täällä. Nyt parantuneene se on kyllä tosi hienon näköinen. Tarkoituksena olisi jatkaa samasta aiheesta vielä säärtä alaspäin ja hieman polven yläpuolelle. Tatskakuume ainakin hetkeksi laimeni...varmaan siitä syystä kun saa suunnitella tuolla nyt jatkoa. Eli lisää luvassa, joten ei tarvi kuumeilla senkään vuoksi.

Noniin, tärkeimmät on nyt varmaan avauduttu. Voisin tietysti useammin kirjoitella niin ei olisi niin jukelittoman paljon asiaa kerralla. No seuraavassa postissa valotan vähän mitä tähän uuteen vuoteen kuuluu. Uudenvuodelupauksetkin on vielä tekemättä. ;)

P.S Jos kirjoittelet ensihoitoon liittyvää blogia niin laita linkkiä alle niin lisään sinut lukulettelooni. Ja muutenkin kirjoitteleville kollegoille toivomukseksi, että lisäisitte blogiinne likujalistan, jotta sen saisi liitettyä omaan luetteloon, Ei aina jaksa olla etsimässä yhä uudelleen kiinnostavia blogeja, jos niitä vaikka oltaisiin päivitetty, kun lukuluettelosta sen näkisi suoraan